Vihasta ja arvista

Vuodet vierivät, en muista montakaan, en syksyn tuulia, en kevään kohinaa. Vain talvi mieleeni on tiensä polttanut. Yhtä kylmää loistoa harmaudessaan... Monen illan hetken sinisen on mieleni maalannut muistoihin, joissa yhä metsieni synkkyyteen toi valheen valon pappi Jeesuksen. Tuo arpi ei koskaan ole muuttunut, vain hetken hiipunut menneisiin. Paskamoraalinne on jo liikaa juurtunut, kuin rikkaruoho, kylvämänä matojen. Tuo vitsaus, kulkutauti säälin ja laupeuden... Vielä niitän raivaten, sen juurta jaksain, raivoten! Vuodet vierivät, en mieti montakaan, en enää välitä ennen muutosta. Silti kirkko palaessaan on parhaillaan. Yhtä jäistä loistoa kaameudessaan... Niin kauan että ihminen ei muista on kuu kiertänyt jälkeen sen. Itselleni Viha on tuore, eilinen ja voimistuu vain myötä vuosien. Sillä lopulta jonain talvena olen vahvimmillani ja saan vihdoin todistaa Herran kansan kuoleman. Ja tuo aika on mitä mainioin, kylven veressänne riemuiten... Vanhat haavat parantuneina, vanha kosto on täytetty