Talventuoja

Kristus kuuluu historiaan, Ei nykyaikaan, -paikkaan, Tänne Pohjolaan, kristittyjen hautaan, Julmaan, ajattomaan. Istuin rannan tuntumassa Yön sineen hukkuen, Kalmankalpeassa loisteessa, Yhä ajatukseni kuolemaa tutkien. Takanani vanhan tammen oksa narahtaa, Yötuulen sylkiessä sen painoa surkeaa. Ja päästä tuntien aamunkoitto kavahtaa Hirteen vedetyn kristityn kuolemaa. Kylmyys odotti nälkäänsä, saaden hetken hurmion. Ihmislihan kuolonkankeus toi sen luokse nautinnon, Riistäessään, raastaessaan elämän ulos ihmisestä... Ryöstäessään, raiskatessaan vei liekin, toivon elämästä. Talven myötä tuon uuden kylmyyden joka vihaa ja vainoaa. Kylmyys perinnöstä Helvetin, joka raivaa ja raivoaa. Suunnattoman inhon uumenista nousee Pimeys julmuuteen. Silti odotin aamun saapumista ja syljin heidän kasvoilleen.