Synkän muiston äärellä

Sieraimiini tulvii pyhän veren löyhkä, hiekasta kuunharmaasta on tullut tummempaa nyt yössä... Mustaa Syysaamun auringon noustessa jälleen kirpeän pakkasen ratsailla, hengitykseni huuruaa silmissäni... Tuuli vaikeroi - selkääni takoo, hiekka rannalla paljastuu syvänpunaiseen värjäytyneenä. Ikuisesti, luulen, monien muistiin jää tämä aamu vainoamaan.. Ruumisröykkiöt kasvavat kuolleista ristin ja poikien Isänmaan... Ikuisesti, luulen, monien mielissä viha sumentaa ajatuksen mutta Sotamme on viisaudesta päätös veljiemme puolesta. Taistelkaa puolesta synnyinmaan, äitienne kodin ja turvan takeeksi. Pappi, pastori tai piispa mikälie, ristiinnaulitkaa omaan kirkkoonsa! Luovuttamaan ei pidä meidän, loppuun asti vie vain yksi tie! Julistamme sodan vastaan kirkkoa, loppuun asti vie vain yksi tie! Kun avuton piispantytär on ensin raiskattu, ja vaikka viimeiset häpäisivätkin veristä ruumista, hänen sätkivän ruumiinsa osia syötetään... Isälleen... vasta sitten piispa hirtetään rakkaaseen pihakoivuunsa... Tie vie kohti julmuutta, synkän muiston äärellä