Mustan kirkkauden sarastus

Heidän silmänsä kiehuvat Siitä mustasta kirkkaudesta Jossa Saatanan riehuvat Liekit lyövät kohti taivasta Ja se valo talven keskellä Ei tuo, ei lupaa elämää Vaan päättää aikakautenne Sen loppua ylistää He juovat sokeutensa viiniä Joka katkerana korventaa Heidän katseensa ei kestä nähdä Kerran langenneen loistoa Verikyyneleiden tie On vihdoin totuudessa heidän Ja se tie on päällystetty Orjantappuroin ja veitsin ruosteisin Hukutan itseni siihen virtaan Jonka juuret ovat saastuneet Heidän naisiensa lapsivesien Huuhtomina Sillä tästä elämästä En etsi lohtua, en onnea Kannan Hänen soihtuaan Kuvaa Hänen vallastaan Ja vaikka hukunkin Nousen, tiedostaen sen Kauttani Hänen sanansa Kumpuavat saarnaten Uuden valon lupausta Herruuttansa vaatien Kuten onkin oikeutettu On aika nousta sarvien