Yksinäisyys

synkän metsän hiljaisuus usva sakeana kuin savu sinun silmät puhkotut eivät näe mitään sinun häpeäsi, sinun elämäsi päättyvät metsän rajaan joka ei ole kaukana missään sinua ei haluttu kukaan ei sinua kuunnellut mitään apua et saanut nyt luontoon haluat sinne mistä tulit pyytämään armoa päätät lopettaa itsesi säälimisen yksi reitti lopettaa myös itsesi päätät riistää oman henkesi puukotat kymmenen kertaa itseäsi haluat jättää viestisi kiperän, katkeran, halvan itsestäsi sen joku ehkä joskus kuulee ei välitä, hukkuu omaan suuruuteen nojaat puuta vasten oksennat verta viillät valtimosi veresi maalle muiston antaa verenpunainen aurinko nousee kuivaa verisen sammaleen madot sinut syövät sielusi harhailee vielä täällä ei sinua haluta mihinkään yksinäisyys kuolemankin jälkeen vain tuuli tarinaasi kertoo hiljaisuudessa voi huutosi kuulla metsä näkee vain kuolleen eläimen joka itse oman kitumisensa aiheutti joka itse oman kitumisensa lopetti pienen ihmisen joka yksinäisyyteen kuoli ei hänestä tarinoita kirjoiteta hän vaipuu unholaan haamuna tätä metsää tallomaan ikuista polkuaan joka ei johda mihinkään