Katku kärsivä valkeudesta

kuolema kaikuu kolkoissa halleissa mädäntyneiden ruumiiden saastuneet sielut vaeltaa ikuista ympyräänsä, elämäänsä temppeleissä näissä, joiden alla ei puhdas maa lepää keihästetyn ruumiin kahlitut raajat merkkinä uskostanne ristille naulitun "vapahtajanne" veri merkkinä vapaista mielistä taivaan mustat pilvet peittävät valon kasvit surkastuvat, kuihtuu vettä ei sada, puut eivät hengitä vain verenne maaperän kastaa veistos lihasta mätänee karheus tuon hajun korpit opastaa saastan luokse lintujen nokkima kristuksen ruumis pala palalta se vähenee sielu sen helvetissä kävelee piinaava vajaus urheudesta katku kärsivä valkeudesta veri on viiniä sakeampaa raiskattu lapsi pappiansa inhoaa turmeleva tuska viiltää sisimpään kuin puulta poistaisi juuret kuolemassa on kivun loppu tämä on kuoleva ihmisrotu täällä en tahdo enää olla halajan valtakuntaan mahtavaan kivun ja tuskan sanelemaan syvimpään mahdolliseen tuonelaan riistän henkeni, kiellän uskosi tuhoan jumalasi, kiroan vapahtajasi raiskaan pappisi, tapan itseni